Mielenterveys- ja päihdeongelmista on puhuttava!

 

Kuulemma uskovainen ei saa kiroilla. Joten sanon nyt vain niin kauniisti kuin osaan, että olen hyvin hyvin hyvin vihainen, suuttunut ja pettynyt. Tässä hyvinvointiyhteiskunnassamme on nimittäin yksi asia, joka nimittäin on totaalisesti päin mäntyä. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2020 koronaan kuoli 558 ihmistä. Vertailun vuoksi syöpään kuoli jopa 13000, itsemurhiin 717, alkoholiin 6000 ja huumausaineisiin vain 261

 

Jokainen itsemurha olisi ollut teoriassa estettävissä, mutta jostain syystä itsemurhien ehkäisyyn ei varata resursseja samalla tarmolla, mitä pandemian ehkäisyyn. Itsemurhan taustalla on aina mielenterveydellisiä ongelmia, kukaan ei tee itsemurhaa ideologisista syistä. Mielenterveyden hoito on maassamme todella huonossa jamassa. Oma kokemukseni on, että lääkärille jos itket masennusta, ahdistusta tai univaikeuksia, niin tapaaminen kestää noin viisi minuuttia, jonka jälkeen sinut lähetetään kotiin resepti kourassa. Ei muuta kuin hengenvaarallisia nappeja sitten vaan popsimaan. Ilmeisesti kuvitellaan, että näiden ongelmien hoitaminen lääkkeillä olisi edullisempaa. Todellisuudessa ne ongelmat vain pahenevat ja henkilö, joka ei saanut tarvitsemaansa apua ajoissa, tulee yhteiskunnalle todella kalliiksi siinä vaiheessa, kun hän joutuu osastohoitoon tai jää ennenaikaisesti työkyvyttömyyseläkkeelle.

 

Luvut ovat hurjia. Hieman yli puolet kaikista työkyvyttömyyseläkkeistä on mielenterveysperusteisia. 20-25% aikuisista sairastaa mielenterveyden häiriöitä vuosittain. Eikä terveyskeskuksissa näitä häiriöitä osata diagnosoida oikein, saati hoitaa. Jos päättäjiä ei kiinnosta ihmisten kärsimys, luulisi, että edes kustannukset kiinnostavat. Mielenterveysongelmien hoitaminen kun maassamme maksaa yli 11 miljardia euroa vuodessa!

 

Oma kokemukseni on, että apua saa siinä vaiheessa kun sairastuu psykoosiin ja pääsee ambulanssin kyydillä ensiapuun. Sieltä sitten kyllä ohjataan osastolle, jossa hoidon taso on vaihtelevaa, mutta ainakin itselläni se toimi jotenkuten. Myös kotiutus pelasi tuossa tilanteessa ja jälkihoito seurantoineen. Mutta usein on jo aivan liian myöhäistä siinä vaiheessa kun ihminen sairastuu psykoosiin. Siinä psykoosissa kun se loukkaantumisriski ja itsemurhan riski on varsin suuri.

Sitten kun sille mielenterveysongelmaiselle on lyöty niitä huumaisaineeksi luokiteltavia lääkkeitä kouraan, niin sehän tietenkin tykkää niistä aineista ja haluaa lisää. Seuraavaksi yhteiskunnalla on hoidettavana ei ainoastaan mielenterveysongelmainen, vaan nyt myös päihdeongelmainen kansalainen. Siirtymää tapahtuu myös siihen toiseen suuntaan, eli päihdeongelmaisille tulee väistämättä jossain vaiheessa myös niitä psyykkisiä oireita, joiden hoito on jälleen kallista.

 

Ja se päihdeongelmien hoito maassamme on sellaisessa jamassa, että en edes tiedä mistä aloittaa. Edes kaikki lääkärit eivät ymmärrä, että päihderiippuvuus on sairaus. Katko ei ole koskaan auttanut ketään. Ne hoidot, jotka oikeasti toimivat, ovat kalliita ja niihin voi olla potilaan itse työlästä ellei mahdotonta saada kunnalta maksusitoumusta. Kun asiakas kokee itse, että nyt tarvitsee apua, sitä apua tulee saada mahdollisimman nopeasti. Ja korvaushoito on yksi suuri vitsi - opiaattiriippuvaiselle määrätään saattohoitolääkettä korvikkeeksi. Eli siis yksi aine korvataan toisella, kun kerta toisensa jälkeen on tutkimuksissa todettu, että ainoastaan täysin päihteetön hoito voi auttaa päihdeongelmaista. Toki sillä korvaushoidolla saatetaan hieman parantaa elämänlaatua ja vähentää rikollisuutta, mutta todellisuudessa ne korvaushoitopotilaat usein käyttävät hoitonsa aikana myös muita aineita, koska siitä päihderiippuvuudesta ei ole toivuttu.

 

Jos siis koronan torjuntaan riittää tahtoa, varoja ja resursseja, miksi ihmeessä ei mielenterveys- ja päihdeongelmiin, joiden kustannukset ovat moni kymmenkertaiset verrattuna koronaan?

 

Miten on mahdollista, että vielä nykyään mielenterveysongelmat ja päihderiippuvuus ovat tabu, niin että niistä ei uskalleta puhua?